Karhun vuosi
Karhu on monille pohjoisille kansoille vähintään tärkeä, ellei suorastaan pyhä eläin. Jotkut kansat jopa katsovat polveutuvansa karhusta ja pitävät karhua paitsi pyhänä, myös sukunsa kantavanhempana. Myös suomalaisilla liittyy karhuun paljon tapoja, mikä viittaa karhun tärkeyteen suomalaisten perinteisessä uskossa. Ehkä kuuluisin tapa liittyy karhunpeijaisiin, missä kaatuneen karhun sielu palautetaan takaisin sen syntysijaan, taivaaseen. Tämän lisäksi on kuitenkin karhuun liittyviä tapoja läpi vuoden, kuten karjanlaskemisen aikaan keväällä. Tässä kirjoituksessa esitämme karhuun liittyvää perinnettä, minkä pohjalta voi perustella myös keskikesän, tässä tapauksessa 13. heinäkuuta, olevan karhun vuodenkiertoon liittyvä karhunpäiväksi kutsuttu pyhä.
Karhusta
Tässä kirjoituksessa käytetään sanaa karhu viittaamaan karhujen (Ursidae) heimoon kuuluvaan ruskeakarhuun (Ursus arctos). Karhu on Euroopan suurin petoeläin ja muun muassa Suomen kansalliseläin. Sen eri alalajien levinneisyys on nykypäivänä laaja, Koillis-Iberiasta lännessä Euraasian halki läntiseen Pohjois-Amerikkaan. Aiemmin karhun alalajeja eli myös nykyisessä Meksikossa sekä Atlas-vuorilla Pohjois-Afrikassa. Suomessa tavattavaa alalajia esiintyy Etelä- ja Keski-Euroopan vuoristoissa sekä taigalla eli pohjoisella havumetsävyöhykkeellä Skandinaviasta Beringinsalmelle asti.
Jo Aristoteles Luonnonhistoriassaan kertoi karhun olevan kaikkiruokainen: sen ravinnosta noin kolmasosa koostuu erilaisista lihoista (hirvi, kala, lintu, haaska), muuten se syö kasveja, juuria, marjoja, hunajaa ja pähkinöitä. Keväästä syksyyn karhu kerää kymmenien kilojen rasvavaraston, jonka se kuluttaa talviunillaan. Loka-marraskuussa karhu menee talviunille. Muutama viikko ennen talviunta karhu valitsee talvehtimispaikkansa ja vähän ennen talviunta karhu tyhjentää suolensa. Karhun talviuni ei ole niin syvä kuin talvihorros, minkä takia karhu saattaa herätä kesken unensa, mikäli sen rasvavarastot ovat ehtyneet ennenaikaisesti. Naaraskarhu synnyttää talviunen aikana. Karhu myös reagoi ympäristöönsä talviunen aikana, kuten keväällä lumen sulamisvesien valuessa talvipesään. Maalis-huhtikuun aikana karhu herää ja nousee talvipesästään.
Sana 'karhu' on kiertoilmaisu pohjautuen sanaan karhea, viitaten karhun turkkiin. Karhulla on yhteensä noin 200 nimitystä, mikä kertoo sen tärkeästä asemasta suomalaisessa kansanperinteessä. Muita karhun eri nimityksiä ovat esimerkiksi Mesikämmen, Källeröinen, Otava, Suuri herra, Tätini poika, Metsä, Metsähippa, Metsäläinen, Metsän hevonen, Metsän kuningas, Metsän hiisi, Metsänpitäjä, Hongattaren poika, Metsän ukko, Metsän vanhin, Lintunen, Lullamoinen, Luukyrpä, Musta mulkku, Kontio, Metsän omena, Kultahammas, Jumalanmies, Kouvo, Ukko, Äijä, Suuri jalka tai vain Hän. Karhun alkuperäinen nimitys on ollut oksi. Tämä sana on säilynyt liivissä (okš), etelävirossa (ot́t) ja ersässä (ovto), palautuen länsiuralilaiseen (mahdollisesti kantauralilaiseen) muotoon *okti. Sanavartalo ei ole suomen kirjakieleen periytynyt, mutta savon murteessa on säilynyt sanan deminutiivinen muoto ohto, minkä 1800-luvun kirjakielen kehittäjät ajattelivat (virheellisesti) palautuvan kantasuomalaiseen muotoon otso (kuten mehtä ~ metsä), joka muotona jäi kirjakieleen. Yhtä kaikki, karhun lukuisten kiertoilmausten määrä kielii karhun vahvasta ja olennaisesta asemasta suomalaisten maailmankatsomuksessa.
Karhu on suomalaisten runojen mukaan syntynyt taivaassa "luona kuun, tykönä päivän, Otavaisen olkapäillä", mistä se on laskettu maahan "kultaisessa kätkyessä, vitjoilla hopeisilla". Samanlaisen kertomuksen esittävät myös hantit ja mansit, obinugrilaiset sukukansamme. Karhun on kuitenkin myös sanottu syntyneen "pimeässä Pohjolassa, tarkassa Tapiolassa". Karhunkallo ripustetaankin juuri hongan oksalle peijaisten päätteeksi, emuunsa Hongattaren huomaan. Nämä selitykset eivät kuitenkaan ole toisiaan poissulkevia ja eräässä runossa mainitaankin karhusta, että "Ilmarinen on isäsi, Hongatar emäsi".
Karhun sukupuolisuus ilmenee monissa karhunpalvontaan liittyvissä perinteissä. Naaraskarhun sanotaan jättävän miehen rauhaan metsässä vastaan tullessa, uroskarhun taas vastaavasti naisen. Karhu on kuitenkin enimmäkseen mielletty miespuoliseksi, sillä karhun saattoi myös "häpäistä". Mikäli nainen kohtasi karhun metsässä, sai hän karhun pakenemaan näyttämällä sille takamustaan. Tätä tapaa kutsuttiin Karjalassa "harakoimiseksi" ja sen suorittivat vähintään viidesti synnyttäneet naiset, sillä viidesti synnytettyään oli naisella vittu, maagisesti voimakas elin. Emäntä suojasi karjan uloslaskun aikaan seisomalla hajareisin navetan oven päällä, jolloin karja kulki hänen alitse. Tämä naisen väkevä sukupuolielin vertautuu ikään kuin peilikuvana karhun miehisyyteen, kuten esimerkiksi karhun kiertoilmauksissa "Luukyrpä" tai "Musta mulkku". Erityisesti karhunpeijaisten tavoissa näkyi karun miehisyys: ennen karhunkaatoa miehet eivät saaneet olla missään kanssakäymisessä naisten kanssa. Saamelaisilla eivät miehet saa lähestyä naisiaan karhunkaatoa edeltävän yön tai karhunpeijaisia seuraavien kolmen yön aikana, johtomiehen täytyy olla peräti viisi vuorokautta naisestaan erillään. Myös kertomuksissa karhusukujen alkuperästä kerrotaan karhusta ja ihmisnaisesta, joiden liitosta jokin tietty suku on syntynyt.
Maailman karhutarinoita ja -juhlia
Karhu on suuressa osassa asuinaluettaan suurin petoeläin ja on siten vaikuttanut monen kansan maailmankatsomukseen. Karhu liittyy monen kansan kertomuksiin maailmasta ja tähdistä, erityisesti Otavasta. Karhulle omistettu oma rituaalinen käyttäytyminen esiintyy paitsi suomalaisilla, myös sukukansoillamme saamelaisilla ja obinugrilaisilla, sekä Pyreneiden vuoriston kansoilla, Siperian nivheillä, Hokkaidon ainuilla ja Pohjois-Amerikan intiaaneilla. Oma rituaalinen käyttäytyminen tarkoittaa tässä erinäisten tapojen kirjoa, riippuen kussakin tapauksessa kulttuurisista kontakteista, valtauskonnoista ja yleisesti historiasta, mutta yhteistä on karhun pitäminen jumalallisena ja pyhänä. Monien niiden kansojen keskuudessa, joilla karhunpalvontaan liittyviä tapoja on säilynyt, on karhulla ollut läheinen suhde kyseiseen kansaan. Karhu on näillä kansoilla ollut esi-isä, suvun tai heimon kantaisä.
Alla esitellään muutamia esimerkkejä karhuun liittyvistä perinteistä ja tavoista, erityisesti kuvaillen Pyreneiden vuorten ja Ohotanmeren alueen kansojen sekä sukukansojemme saamelaisten ja obinugrilaisten tapoja.
Pyreneiden vuoristo
Iberian niemimaan muusta Euroopasta erottava Pyreneiden vuoristo on yksi harvoja Länsi- ja Keski-Euroopan alueita, missä karhua edelleen tavataan. Pyreneitä asuttavat kansat ovat paitsi esi-indoeurooppalaiset baskit, myös romaaniset espanjalaiset, oksitaanit, ranskalaiset ja katalaanit. Näiden kansojen yksi suosituimpia kansansatuja on ollut tarina Karhu-Johanneksesta (espanja: Juan del Oso; oksitaani: Jan de l’Ors; ranska: Jean de l’Ours; katalaani: Joan de l’Os; baski: Juan Artz). Tarinan yleinen kulku on seuraavanlainen: sankari on puoliksi ihminen, puoliksi karhu. Hänen aseenaan on (rautainen) sauva ja matkallaan hän tapaa kaksi-kolme seuralaista. Erään linnan luona sankari voittaa vastustajan ja seuraa tätä onkaloon, jossa hän löytää alamaailman, pelastaen sieltä kolme prinsessaa. Hänen seuralaisensa hylkäävät hänet aukkoon ja ottavat prinsessat itselleen. Sankari pelastautuu onkalosta, löytää seuralaiset ja kukistaa heidät. Kuninkaan asettamien haasteiden jälkeen hän nai kauneimman prinsessoista. (Tarina on tunnettu paikallisina versioinaan myös mm. venäläisillä ja Kaukasuksen avaareilla, joilla sankaria kutsutaan 'Karhukorvaksi'.) Kyseiseen tarinarunkoon liittyy maailmanlaajuisesti muitakin tarinoita ja samankaltaisia elementtejä on esimerkiksi muinaisenglantilaisessa Beowulfin tarinassa (Beowulf tarkoittaa 'hunajasutta', mikä oli anglosaksinen runotoisinto karhulle). Ranskalaiset tutkijat Daniel Fabre ja Violet Alford ovat kiinnittäneet huomiota Karhu-Johanneksen tarinan yhtäläisyyksiin Pyreneiden perinteisten karhujuhlien tapojen kanssa.
Pyreneiden karhujuhlat ovat perinteisesti ajoittuneet joko joulukuun ensimmäisen viikon (Andorran "viimeisen Ordinon karhun juhla") ja pääsiäispaastoa edeltävän karnevaaliajan (helmi-maaliskuu) välille. Perinteisesti juhla järjestettiin kynttilänpäivän aikaan (2. helmikuuta). Eri alueilla on omia paikallispiirteitään, mutta juhlilla on yhteinen tapahtumankaaren rakenne. Juhla on käytännössä koominen kertomus karhunmetsästyksestä. Esitys sisältää tanssia, pantomiimia ja juhla-aterian.
Karhujuhlan symbolismi Iberiassa on liittynyt vuodenkiertoon. Karhun herääminen kevättalvella kynttilänpäivän aikoihin edustaa kevään saapumista ja huonon ilman väistymistä, sekä myös elämän uudelleensyntymistä vuorilla. Kynttilänpäivä on joulunajan ehdoton päätepiste ja siten kevään ensimmäisiä merkkipäiviä. Karhu on eläinten kuningas ja alamaailman hallitsija, joka päästää esivanhempien sielut vapaaksi keväisten tuulten myötä.
Karhu on liittynyt vahvasti myös hedelmällisyyteen ja seksuaalisuuteen, nouseehan karhu keväällä pesästään syödäkseen ja paritellakseen. Monissa Pyreneiden karhujuhlien näytelmissä karhu jahtaa nimenomaan naisia, mistä kertovat myös alueen paikallistarinat. Vasta karhun kaataminen näytelmien lopussa mahdollistaa keväällä heräävien alkukantaisten viettien ja kaoottisten voimien hallitsemisen kohti uutta kesää.
Nivhit ja ainut
Nivhit ovat perinteisesti asuneet Amur-joen alasuistolla ja vastapäisen Sahalinin saaren pohjoisosassa. Ainut ovat asuneet paitsi Hokkaidolla, myös Sahalinin eteläosassa ja Kuriileilla. Nivheillä tai ainuilla ei ole varmoja sukulaiskieliä nykyaikana eivätkä ne ole myöskään sukua keskenään. Esihistoriallisesti nivhit ja ainut ovat kuitenkin olleet kanssakäymisessä keskenään. Japanilaiset ja venäläiset tutkijat yhdistävät ainujen esihistorian ohotskin kulttuuriin, joka levisi Pohjois-Hokkaidolta Sahalinille, Kuriileille ja Pohjois-Honšulle. Ohotskin kulttuurin arkeologisista jäännöksistä on löytynyt jälkiä karhunpalvonnasta, toisin kuin etelästä levinneen jomon-kulttuurin jäännöksistä. Nykyaikoihin säilyneet karhujuhlat nivheillä ja ainuilla sisältävät paljon yhteisiä piirteitä, minkä takia niiden on katsottu edustavan yhteistä alkuperää.
Nivhien yksi tärkeimpiä vuotuisjuhlia oli karhujuhla, joka järjestettiin heimosta riippuen joko tammi- tai helmikuussa. Karhu otettiin kiinni ja tuotiin kylään, missä kylän naiset kasvattivat sitä joitain vuosia. Karhuun henkilöityvät esivanhemmat ja jumalat maallisessa muodossa. Juhlassa karhu puettiin seremonialliseen asuun ja sen kunniaksi järjestettiin juhla-ateria, jotta karhu palatessaan jumalten luo osoittaisi heimolle suosiotaan. Aterian jälkeen karhu kaadettiin nuolella ampuen, valmistettiin ja syötiin juhlallisesti. Myös kaksi koiraa uhrattiin juhlassa. Juhlan lopussa karhun pää ja talja ripustettiin ruumista muistuttavalle kehikolle. Tällöin karhu palaa vuorten jumalten luo onnellisena ja siunaa nivhien metsät runsaiksi.
Ainujen uskonnossa karhu on paitsi vuorten jumala, myös jumalten kuningas. Karhun nimi ainuksi on kamui, mikä tarkoittaa kirjaimellisesti "jumalaa". Ainuilla nivhien juhlaa vastaavan juhlan nimi on iomante, mikä tarkoittaa kirjaimellisesti "poislähettämistä". Vastaavasti nivhien perinteelle, ainut ottivat karhunpennun kiinni talvipesästään surmattuaan karhuemon ja kasvattivat pennun kylässä. Poislähettämisen koittaessa syksyllä parivuotinen karhu otettiin häkistään ja vietiin kylän keskelle, missä se sidottiin pylvääseen. Kylän miehet ampuivat karhua kukin vuorollaan nuolilla, kunnes joku kyläläisistä lopetti heikennetyn karhun niskalaukauksella. Tämän jälkeen karhun kurkku leikattiin ja veri juotiin. Karhun nahka nyljettiin ja liha jaettiin kyläläisten kesken. Lopuksi karhunkallo asetettiin keihään kärkeen ja käärittiin turkkiinsa. Iomante kesti kolme päivää ja kolme yötä, jotta karhu palaisi takaisin kotiinsa oikealla tavalla. Näin karhu lähetettiin takaisin jumalten valtakuntaan, missä se otti taas ihmisenkaltaisen muodon ja kerti muille jumalille, kuinka hyvin häntä kohdeltiin ihmisten maailmassa.
Uralilaiset kansat
Suomalaisten tapoja lähimpänä ovat sukukansoillamme säilyneet karhunkaatoon eli peijaisiin liittyvät tiedot ja perinteet. Tässä esitellään lyhyesti saamelaisten karhunpeijaisia.
Saamelaisten karhunpeijaisista on säilynyt muistiinpanoja, mutta enää ei noudateta tätä tapaa. Saamelaisten karhunpeijaiset tapahtuivat kevättalvella ja karhunpesän löytänyt johti kaatoa. Kaadossa oli mukana myös noita (noajdde) ja kaadon johtajan sauvan päässä oli vaskirengas. Kaadon jälkeen osallistuneet löivät karhun ruumista koivunoksilla, joista yksi taitettiin kehäksi karhun alaleuan ympärille, mistä kaatoa johtanut veti kolme kertaa. Seurueen palatessa talvikylään (sijdda) naiset sylkivät lepänkuorinestettä kaatajien kasvoille ja maalasivat nesteellä kehiä käsiin, piiruja rintoihin sekä ristejä otsiin. Karhua varten valmistetun juhla-aterian valmistuksessa naiset eivät saaneet olla samassa kodassa, joka pystytettiin erikseen peijaisia varten. Naisten päiden piti olla peitettynä ja kaadon johtajaa he saivat katsoa vain vaskirenkaan läpi. Kolmen päivän valmistelujen jälkeen karhuntalja venytettiin juhlatilan keskelle ja sille annettiin anteja, kuten ruokaa. Anteeksipyynnön jälkeen ruokailtiin. Ruokailun jälkeen vaskirenkaaseen kiinnitettiin vaskiketjuja ja tämä kokonaisuus solmittiin karhun häntään. Tämän jälkeen rengas annettiin miehille, jotka hautasivat sen karhunluiden kanssa. Kallo ripustettiin korkealle puuhun, jotta eläimet eivät saisi sitä ja karhun sielu syntyisi uudelleen. Lopuksi talja aseteltiin kannolle ja karhunkaatajien naiset ampuivat silmät sidottuina nuolia siihen. Kolmen päivän jälkeen miehet puhdistautuivat mm. peseytymällä koivuntuhkalipeällä ja juoksemalla kotien ympäri jäljitellen karhun murahtelua. Tämän puhdistautumisen jälkeen miehet saivat jatkaa arkista elämää.
Suomalaiset karhunpeijaiset
Suomalaisten karhunpeijaisista on tietoa jo 1600-luvulta, jolloin 15. heinäkuuta 1640 piispa Rothovius saarnasi Turun akatemian vihkimisjuhlassa, jossa hän soimasi suomalaisten karhumenoja (ja siten tallensi jälkipolville ensimmäisen kuvauksen karhunpeijaisista). 1700-luvun alusta säilynyt karhunpeijaisten ehein kuvaus on "Couvon pääliset eller Häät" Viitasaaren tekstinä tunnetussa anonyymissa kirjoituksessa. Myös Christian Salmeniuksen vuoden 1754 teos "Kalajoen ja Pohjanmaan historiasta ja taloudesta" sisältää kuvauksen karhunpeijaisista.
Varhaisimpien kuvausten pohjalta karhunpeijaisten tapahtumakulku on ollut seuraavanlainen: karhu kaadettiin metsässä, jonka jälkeen se tuotiin kylään. Tämän jälkeen sovittiin päivä, jolloin vietettäisiin Kouvon päällisiä eli häitä. Karhun kunniaksi määrättiin poika sulhaseksi ja tyttö morsiameksi ja juhlassa nautittiin olutta, viinaa ja "vainajan omaa lihaa hernekeiton kera". Karhunpäävati ja morsiuspari sijoitettiin juhlapöydän päähän. Aterian päätyttyä laulettiin runoja ja pyyntöjä. Lopuksi miehet irrottivat karhunkallosta hampaat jaettaviksi kaatoon osallistuneiden kesken.
Peijaisten toinen osa jatkui kulkueena karhunkallohongalle, morsiuspari ensimmäisenä, sitten oluthaarikan kantaja, laulaja, luuvadin kantaja ja lopuksi muu juhlaväki. Perillä Hongatar, karhun emuu eli kantaäiti toivotti laulajan suulla uuden karhun tervetulleeksi sukunsa luo. Hongan luona luut haudattiin sen juurelle ja kallo ripustettiin ylös, katse itään päin auringonnousua kohti.
Karhun merkkipäivät
Karhua on muistettu paitsi sydäntalvella karhunpeijaisissa, myös ympäri vuodenkierron.
Ylläolevat juhlien kuvaukset karhunpeijaisista liittyvät talviseen aikaan. Talviset karhunpeijaiset maailman eri esimerkkien pohjalta antavatkin olettaa, että juuri talvella harjoitetut menot ovat karhunpalvonnan olennaisinta kerrostumaa. Suomalaisessa perinteessä on kuitenkin säilynyt karhuun liittyviä menoja muinakin vuodenaikoina. Näitä menoja kokonaisuutena tarkastellessa voi puhua karhun vuodesta.
Esikristillinen vuosi jakautui kahteen, suvi- ja talvipuoliskoon. Suomalaisessa perinteessä ovat säilyneet puoliskojen merkkipäivien nimitykset: suviyöt ensimmäisinä suvipuolen öinä (12.-14. huhtikuuta), talviyöt vastaavasti talvipuolen alkuna (12.-14. lokakuuta). Näiden puoliskojen keskelle sijoittuvat talvennapa (13. tammikuuta) ja keskikesä (13. heinäkuuta). Vuosi jakautui näin 13 viikon jaksoihin, jonka mukaan ajankulkua mitattiin ennen kirkollisia kalentereita ja almanakkoja, käyttäen järjestelmästä kansanomaista nimitystä viikkolasku. Virolaisessa perinteessä talvennavan ja keskikesän nimissä on säilynyt vielä vahvemmin yhteys karhuun: talvennapa on korjusepäev 'karhunpesänpäivä', keskikesä taas karusepäev 'karhunpäivä'.
Talvisen karhujuhlan olennaisuudesta kertovat paitsi karhunpeijaiset, myös lukuisat sananlaskut talven selän taittumisesta sydäntalven aikaan. Talvisena aikana, syksystä Talvi-Mattiin (24. helmikuuta) sai puhua karhusta sen oikealla nimellä sen maatessa talvipesässään. Karhu käänsi kylkeä talven puolessavälissä sanoen "yö puolessa, nälkä suolessa". Keskitalvi on paikkakunnasta riippuen ollut Heikin päivä (19. tammikuuta) tai Paavalin päivä (25. tammikuuta), Pohjois-Suomessa jopa Talvi-Matti (24. helmikuuta). Näiden merkkipäivien nimet ja taustat itsessään viittaavat kristilliseen vaikutukseen ja Kustaa Vilkunakin päättelee näiden päivien perinteen liittyneen vanhaan keskitalven merkkipäivään eli talvennapaan tai sydäntalveen (13. tammikuuta).
Keväällä koitti karjanhoidon tärkein tapahtuma, eli karjan laskeminen laitumelle ensimmäistä kertaa. Kuten kaikki toimitukset, jotka tehdään ensimmäistä kertaa, on tämäkin tapahtuma erityisiä toimenpiteitä vaativa pyhä hetki. Paras aika karjan uloslaskulle oli yläkuu, sillä silloin maidon saantikin kasvaa, mutta myös esimerkiksi tuulen suunta vaikutti ajankohdan valintaan. Etelättären, etelätuulen jumalattaren ollessa liikkeellä oli karja parhaiten suojattu. Karjanlaskurunoissa on mm. juuri Etelätärtä pyydetty suojelemaan karjaa.
Karjan suojausta on kuitenkin pyydetty monilta eri jumaluuksilta eri painotuksin. Paitsi Etelättäreltä, myös Suvettarelta sekä itse Ukko Ilmolliselta on pyydetty apua karjan suojauksessa "tänä suurena suvena". Karja laidunsi perinteisesti metsässä, minkä takia myös Tapion väkeä – Tapiota, Tuometarta, Pihlajatarta, Katajatarta jne. – on myös pyydetty suojaamaan karjaa sen laiduntaessa vieraana Tapion valtakunnassa, jotta karja ei joutuisi metsän vihoihin. Karjan suojausta on pyydetty paitsi metsän väkeä myös petoja vastaan, minkä takia käännyttiin petojen emuun puoleen. Syntyloitsuissa mainitaan susien emuuksi Loveatar eli Louhi, mutta hänet mainitaan myös karhun emuuna joissain loitsuissa. Valtaosassa loitsuja on karhun emuu kuitenkin Hongatar, honkien jumalatar. Tietenkin on mahdollista, että kyseessä olisi sama jumalatar, sillä Hongattaren yksi toisinto on "Hongas Pohjolan emäntä". Tätä mahdollisuutta ei kuitenkaan lähdetä tässä kirjoituksessa käsittelemään, sillä aihe vaatii oman pohdintansa. Niin tai näin, on myös suoraan karhua puhuteltaessa pyydetty sovintoa kesän ajaksi, kuten Kustaa Vilkunan esimerkiksi valitsemasta karjan uloslaskurunon otteesta huomaa:
Kesän tullen, suon sulaen,
lätäköiden lämmitessä,
kanervoien kukkiessa
työnnän lehmäni leholle
hatasarvet haavikolle,
missä pyy pesän pitävi,
kana lapsen kasvattavi.
Metsän ukko halliparta,
Kummun kultainen kuningas,
tee tämä sula sovinto,
kesärauha rapsakaamme
tänä Jeesuksen kesänä
Luojan suurena suvena.
Ohtoseni, lintuseni,
anna rauha raavahille
sontareisille sovinto.
Kun sa kuulet karjan kellon,
tunge pääsi turpehesen,
työnnä kynsi karvoihisi,
jottei hampahat hajoaisi,
eikä leuat lonkuaisi.
Ajallisesti karjan uloslasku liittyy alun perin karhun vuoden merkkipäiviin, nimittäin suviöihin. Näinä päivinä paimenet soittivat suden suun kiinni, pojat pyysivät tytöiltä suviryyppyä, tehtiin taikoja linnunmunien löytämiseksi ja laskettiin olevan sata päivää rukiin leikkuuseen. Monet tavat ovat kristillisen kirkon harjoittamasta perinteen irtijuurruttamisesta johtuen siirtyneet kristillisiin juhliin, kuten pääsiäiseen tai "vanhoihin suviöihin", siis yrjön- (eli jyrin-), alpertin- ja markunpäiviin. Vanhat suviyöt ovat nykykalenterin mukaan 23., 24. ja 25. huhtikuuta, mutta on muistettava, että Ruotsi siirtyi nykyiseen gregoriaaniseen kalenteriinsa vasta 1754, jolloin aikaistettiin merkkipäiviä 11 päivällä. Toisin sanoen, joillain paikkakunnilla jatkettiin suviöiden viettämistä niiden kalendaarisen päivämäärän mukaan, eli 12.-14. huhtikuuta, toisilla alueilla taas niiden vietto lankesi yhteen kristillisten pyhimysten messujen kanssa. Kristillinen kirkko rohkaisi kuitenkin jo hyvin varhaisessa vaiheessa karjan uloslaskun merkkipäiväksi kristilliseen pyhimyskalenteriin sopivaa päivämäärää, mistä kielii karjanlaskurunojen yleinen kääntyminen juuri Pyhän Yrjön eli Jyrin puoleen, jotta hän "sitoisi kiinni koiransa" eli sudet ja karhut.
Karhun vuodessa kesän merkkipäivä on 13. heinäkuuta. Kirkollisessa kalenterissa tämä päivä on ollut Marketan päivä Suomessa ja Virossa, poikkeuksena muusta kristillisestä maailmasta, sillä muualla Marketan päivä on 20. heinäkuuta. Päivä on perinteisesti ollut heinänteon aloituspäivä ja riimusauvoissa päivän kohdalla onkin harava. Kustaa Vilkuna selittää haravan tunnuksen tulevan Pyhän Marketan pyhimystunnuksesta, mutta selitykseksi käy luontevasti myös yksinkertaisesti vuodenajan tärkeimmän työn, heinänteon, ajoittuminen päivän tienoille. Päivä on ollut myös vanhastaan keskikesä, kuten päivän merkin selitys on vuoden 1672 Lapista peräisin olevassa riimusauvassa.
Kuten mainittu, Marketan päivä sijoitettiin 13:een heinäkuuta paitsi Suomessa, myös Virossa. Kuten myös edellä mainittu, 13. heinäkuuta on kutsuttu myös nimillä karuse päev 'karhun päivä', karo püha 'karhun pyhä'. Virossa on säilynyt paitsi päivän esikristillinen nimi, myös siihen liittyvä tapakulttuuri. Karhunpäivä on ollut tärkeä juhlapäivä, jolloin oli oltava ja elettävä niin, että oli karhulle mieliksi, muuten karhu kävisi karjan kimppuun. Tällöin vältettiinkin yleisesti töiden tekoa ja on Suomestakin muistitietoa Marketan kirkkomessuista, eli päivän pyhänä pitämisestä. Virossa on heinäkuun maauskoinen nimi myös karusekuu, 'karhunkuu'. Syyn sille, miksi karhunpäivään samaistettiin kristillinen Marketta, antaa Kustaa Vilkuna vakuuttavasti. Päivän alkuperäinen vietto oli petojen torjuminen pyhällä käyttäytymisellä, mihin sopi tarina pyhimyksestä torjumassa petoja (Marketan pyhimyslegendaan liittyy tarina taistelusta lohikäärmeenhahmoista paholaista vastaan). Näin olisi menetelty paitsi kesäisenä karhujuhlana, myös talvisena karhunpeijaisten aikana kääntämällä huomio Henrikin pyhimyslegendaan. Vertaileva perinteentutkimus paljastaa kuitenkin kyseisten vuotuisjuhlien alkuperäisen merkityksen ja viettotavan.
Lopulta päädymme vuodenkierron neljänteen merkkipäivien ajankohtaan, talviöihin eli 12.-14. lokakuuta. Tämän ajankohdan yhteys karhuun on muita päiviä etäisempi, sillä karja oli ajettu sisälle jo Syys-Mattiin (21. syyskuuta) mennessä, jolloin karhu alkoi itsekin etsiä talvipesän paikkaa. Onko siis tälle ajankohdalle mitään karhuun viittaavaa? Ehkä odotuksenmukaisesti voi todeta, että on, nimittäin talvipäivää edeltävän viikon Birgitan päivä 7. lokakuuta. Birgitta mukautui suomen kieleen muotoihin Pirkko tai Pirjo. Joissain karhun syntyloitsuissa mainitaan Pirjotar pikainen vaimo, joka heitti villoja veteen, mistä syntyi karhu. Pyhän Birgitan yhteyttä karhuun yrittää Kustaa Vilkuna perustelee Pyhän Birgitan kulttiin liittyvällä Vadstenan luostarikirkon alttarikaapin oven kuvalla, missä esitetään kohtaus Birgitasta näkemässä paholaisen. Kuva itsessään on tuhoutunut, mutta Vilkuna olettaa kuvan paholaisesta ensinnäkin olleen karhun näköinen, toisekseen kirkon samaistaneen paholaisen karhuun. Tämä on mahdollista, sillä keskiajalla karhunpalvonta suomalaisten keskuudessa oli vielä täysin voimissaan ja karhunpalvonta tapoineen täytti sen kulttuurisen kohdan, johon kristinusko omalla uudelleensyntyvällä jumalallaan yritti ängetä. Pyhän Birgitan ja karhun yhdistäminen käy järkeen myös, jos katsotaan vuodenkiertoa karhun vuoden näkökulmasta. Karhun emuu, Hongotar, on korvautunut pyhimyksellä Birgitta, jonka kultti kasvoi nopeasti ja voimakkaasti, etenkin hänen kanonisointinsa jälkeen, joka oli 7. lokakuuta. Kaikkien muidenkin karhun vuoden merkkipäivien kohdalla perinne itsessään näyttää, että kristillinen vaikutus on johtanut merkkipäivien alkuperäisen merkityksen hämärtymiseen, niin myös syksyisen muistojuhlankin aikana.
Näin olemme saaneet muodostettua yhtenäisen vuotuisjuhlien kokonaisuuden, mikä perinteen valossa osoittautuu keskittyvän karhun, Taivaanjumalan pojan ympärille. On sen takia perusteltua puhua kyseiseen neljään vuoden kiinnekohtaan pohjautuvasta kalenterista karhun vuotena.
Kirjallisuutta ja linkkejä
Elli Neidin Unelmia 2011. Tänään on karhunpäivä. (linkki: https://elli-neidin-unelmia.blogspot.com/2011/07/tanaan-on-karhunpaiva.html)
Haavio, Martti 1967. Suomalainen mytologia.
Pentikäinen, Juha 2005. Karhun kannoilla: metsänpitäjä ja mies.
Tenhunen, Eeva-Liisa 1994. Ohtonen otavanpoika. (linkki: http://www.aikakone.org/ohtonen.htm)
Vilkuna, Kustaa 1950. Vuotuinen ajantieto.
